Lifestyleblogien (sisustusblogien) maailmasta ja minusta

Huh...löysin taas itseni ihastelemasta ja ihmettelemästä parin tyypin lifestyleblogeja (sisustusblogeja). Siinä he esittelevät hienoja talojaan ja sisustustaan, lapsiaan ja hienoja tekemisiään. Näistä tulee sellainen kuva, että heidän elämänsä on täydellistä..jos vain minullakin olisi perhe, iso talo ja hienot sisustukset. No joo..onneksi tiedän, että kuva on virheellinen, vaikka ensi alkuun tuleekin sellainen fiilis. Meillä on nykyaikana kamala tarve esitellä joko itseämme tai aikansaannoksiamme.

Itse huomaan usein, että yritän täyttää jotain tunnevajetta sillä, että ostan asioita tai sisustan uusiksi tai haaveilen isommasta asunnosta tai vielä hienommasta siitä ja tästä ja tuosta. Sitten, kun sen saan, niin alkaa taas sama rumba. Voi kun oppisi sitä sisäistäkin tyytyväisyyttä.

Ainakaan nuo lifestyleblogit ei yhtään helpota tässä asiassa....niistä löytyvät askartelu- ja käsityöohjeet kyllä voi antaa inspiraatiota toteuttaakin jotain...vähän halvemmalla..

Päivän inspiraatio: Outo musiikkimaku?!?

Oon tajunnut, että pidän klassisesta musiikista, kirkkomusiikista, virsistä ja jazz-musiikista. Nää on musiikkityyppejä, joita moni ei voi sietää. Toki pidän monista muistakin, mutta nää jotenkin ihanasti rauhoittaa mun rauhatonta mieltä. Minusta on moneksi :)

Vaikka joku vois määritellä mut tän perusteella uskonnolliseksi, niin mä vaan tykkäisin istua hiljaa kirkossa ja kuunnella kirkkomusiikkia.

Tänään kävin ystävän kanssa Kalevan kirkossa Hiljaisuuden kirkko -nimisessä puolen tunnin tuokiossa. Siellä oli vähän ihmisiä, paljon hiljaisuutta, Raamatun tekstejä adventtiin liittyen ja instrumentaalimusiikkia. Olipa hyvä rauhoittumisen kohta...myönnettäköön, että meinasin nukahtaa, mutta ainakin rentouduin :)

Tässä vähä musaa

Päivän inspiraatio - joulukalenteriarvonnat

Haa...nyt on taas se aika vuodesta, kun eri yritykset kokoo nettiin joulukalentereita, joista joka luukun takaa paljastuu joku palkinto, joka voit voittaa. Näissä arvonnoissa tarvitsee vain olla niin sanotusti...motivoitunut voittamaan, sillä niihin pitää osallistua joka päivä. Joka päivä arvotaan yksi palkinto. En ole itse vielä koskaan voittanut näistä mitään muuta kuin Suomi-pipon, mutta ei sitä koskaan voi tietää...aikanaanhan oon voittanut arvonnoissa 3 matkaa ja video-iPodin ;)

Tässä on ainaki joka päivälle iltapuuhaa. Kalentereita löytää mm. täältä

Artisti, jonka tahdon esitellä...

Törmäsin tänään pitkästä aikaa kristittyyn artistiin, jonka musiikin löysin kolmisen vuotta sitten. Artistin nimi on Audrey Assad. Assadin musiikki toi mulle suurta lohdutusta noin kolme vuotta sitten, kun tein surutyötä erään asian kanssa. Hänellä on uskomattoman herkkä ääni. Joillakin levyillä hänen biisinsä ovat minusta turhan samanlaisia, mutta monesti häntä kuunnellessani minulle on tullut sellainen uskomaton toivon tunne. Musiikki on kauniin yksinkertaista. On hienoa, että Jumala käyttää musiikkia!!

Wikipediasta löysin Audreystä tällaista:

Audrey Assad was born in Secaucus, New Jersey to a Virginian mother and a Syrian father. Her current style is a mix of religious and non-religious themed songs that draw from her Catholic faith as well as literary references from her love of reading literature and poetry.Assad grew up in a religious household but listened to secular music growing up through her mother's influence, including The Carpenters, James Taylor and Celine Dion, as well as French and Middle Eastern music from her dad's influence.

Tänään minua kuitenkin puhutteli tämä Audreyn cover-biisi:

Ostin muuten langattomat kuulokkeet, joten nyt kerrostalossa voi rauhassa kuunnella musiikkia hiljempaa tai kovaa fiiliksien mukaan missä päin tahansa asuntoa. Langattomat kuulokkeet ovat erittäin hyvä keksintö, sanoisin!

Meidän piti muuttaa maailmaa - kuinkas kävikään?

 Olin eilen kuuntelemassa Anssi Kelaa. En oo koskaan aiemmin ollut. Konsertti herätti paljon tunteita. Etenkin fiilistelybiisit kuten 1972. Kysymyksiä, kuten mitenköhän vanhojen luokkatoverien elämä on mennyt ja samaa kelausta sisäänpäin, että miten oma elämä on mennyt.

Jokaisella meillä oli unelmia. Kuinka monen unelmat toteutui ja kuinka monen unelmilta tippui siivet jo alkuvaiheessa?



Tässä jotain pientä runontynkää, jota syntyy tässä kirjoittaessa ajatuksiani :

Samaan aikaan synnyttiin, ensimmäiset rääkäisyt päästettiin.
Mua koti kristillinen odotti, sun kodissa ei Jumalaan uskottu.

Mulle kaikki koulussa helppoa oli,
sun piti opiskella lukemista enemmän kuin tovi.

Musta piti tulla jotain suurta,
sun unelmat oli jotain vähän muuta.

Susta tuli kampaaja, musta toimittaja.
Omaa bisnestäsi pyörität nyt, mä taas oon sairastunut.

Toinen meistä jo toista kertaa naimisissa on,
toinen miettii, että onko parisuhde ylipäätään mahdoton.

Sun lapsikatras huomiota joka päivä kaipaa,
mulla taas ei oo kuin aikaa.

Mietin miksi elämä toiselle antaa enemmän kuin ottaa,
joskus se todella ottaa koppaan.

Kai se niin on, että jokaista elämä haastaa.
Vaikka toisen kipuja ei koskaan kohtaa.

Yks elämä maan päällä meille kuitenkin annettu on,
tehdään siitä paras mitä näillä eväillä 
mahdollista on.

- Carmelita- 

Ens vuoden tammikuussa olisi ammattikorkeakoulun luokkakokous. Siitä on 10 vuotta, kun se aloitettiin. En ehkä kuitenkaan sinne matkusta :/

Odotan sitä mitä tossa kuvassa lukee, että mun elämän todellisuus ja unelmat kohtaisivat. Siitä voiskin sitten kirjoittaa toisen blogitekstin, koska se on haastavaa.

Mantaa - kuvatehtävä 1

Huomenna on sitten toinen ilta valokuvauskurssia. Oon yksi harvoista, joilla on siellä pokkarikamera ja se harmittaa. Sekin harmittaa, että viralliset kuvat, jotka otin tehtävään, ovat muistitikulla, joka on kadonnut ( mä oon hyvä hukkaan asioita).

No viikonloppuna räpsin Manta-koirasta huvikseen syksykuvia, joten ne saa kelvata. En keksiny muuta hauskaa kuvattavaa :)

Tässä on kuvat. Tehtävä oli ottaa samasta kohteesta kolmesta eri kuvakulmasta kuvia.

Ihan mielenkiinnosta haluaisin kuulla, minkälainen "tunnelma" teillä tulee mistäkin kuvasta mieleen. Muuttuuko mielikuva Mantasta tai tilanteesta eri kuvissa?

   ps. Jos haluat seurata blogia, vaikka en aina linkittäisikään sitä facebookkiin, niin voit oikealta tilata sen s-postiin tai liittyä lukijaksi.

Sopivat sanat

Joskus eteen sattuu sellaisia tekstejä tai sanoja, jotka tulevat juuri siihen hetkeen, jota sinä elät  ja jossa sinä olet. Näin kävi tänään minulle. Ja ne hetket on tosi hienoja!

Yksityiskohtia kertomatta, sanotaan, että olen kamppailut jumalakuvani kanssa,

koska olen kohdannut omakohtaista kärsimystä. Luottamukseni Jumalaan on ollut todella vuosisadan kriisissä monien asioidenkin takia. Vaikka en haluaisi kokea näin, niin silti olen kokenut. Vaikka en olisi halunnut ajatella näin, niin näin olen ajatellut. 

On ollut vaikea hyväksyä omia tuntemuksia ja kokemuksiaan. On ollut vaikea olla aito siinä mitä tuntee, koska on pelännyt, että Jumala hylkää, muut uskovat hylkäävät tai kukaan ei vaan ymmärrä.

Tänään silmiini osui ihana teksti, johon pääsee tästä: 

Tekstissä oli myös tällainen Raamatunpaikka:

"From far across the earth

I brought you here...

I haven´t forgotten you.

Don´t be afraid, I am with you.

Don´t tremble with fear.

I am your God.

I will make you strong

as I protect you with my arm...I´m holding your hand

so don´t be afraid.

I am here to help you."

Isaiah: 43:8-10, 13

Tulipa hyvään saumaan :)

Kotisohvan terapiaa - yksi puolustuspuheenvuoro tv-sarjojen katsomiselle

Usein ajatellaan, että tv-sarjat vievät liikaa aikaa, ja ajan voisi käyttää hyödyllisemminkin. Toinen ajatus on, että ihmiset pakenevat sarjoihin. Niin minäkin oon ajatellut ja tuntenut välillä pientä syyllisyyttäkin tv-sarjojen katselusta.

Olen sellainen ihminen, että tykkään katsoa yhtä tai kahta sarjaa intensiivisesti kerrallaan. Yleensä sarjat ovat ihmissuhdedraamoja. Nykyään katselen sarjoja lähinnä internetistä. Tämän hetkinen suosikki on Parenthood, josta ei ole Suomessa kai tullut kuin yksi tuotantokausi..tai voihan niitä joissain maksullisissa palveluissa olla.

Sarja on lämminhenkinen ja kertoo aikuisista sisaruksista, heidän avioliitoistaan ja perheistään. Punaisena lankana sarjassa on sisarusten välinen YHTEYS kaikissa elämäntilanteissa. Ja niitähän tilanteita riittää....

Aloin katsoa sarjaa, kun ostin alennusmyynnistä ensimmäisen tuotantokauden ja hurahdin siihen. Sitten olikin pakko etsiä lisää tuotantokausia muualta.

Sarja voi tuntua aika nössöltä ;) Mutta nyt tulee se puolustuspuheenvuoro. Minä käsittelen vaikeita tunteitani, kaipuitani ja toiveitani sarjan henkilöhahmojen kautta. Silloin, kun on vaikea käsitellä niitä muuten, niin on helpompi nähdä jotain samankaltaista fiktiivisten hahmojen elämässä. Ei ole yksi tai kaksi kertaakaan, kun olen itkenyt tai tuntenut muuten vaan jotain katsoessani sarjaa..ja missä tilanteissa? Silloin kun niitä samastuksia omaan elämään tulee..

Noh...vanhemmuudesta tai avioliitossa olosta ei nyt kauheasti kokemuksia ole, mutta silti tämäkin sarja ajaa näköjään asiansa. Aiemmin olen katsonut vähän enemmän omassa elämäntilanteessa olevista ihmisistä kertovia sarjoja, mutta nyt tuli tämä vastaan.

Tässä oli mielenkiintoinen artikkeli  aiheesta nimeltä KOTISOHVAN TERAPIAA.

Lartigueta ja vähän muuta

Tänään nousin samoja portaita, joita olin noussut ylioppilaslakki päässäni viimeksi noin kolmetoista ja puoli vuotta sitten. Jalka nousi kyllä kepeämmin niitä ylös kuin kouluaikana, koska luvassa oli ihan oikeasti jotain, joka kiinnostaa minua, eikä pelkästään ylioppilastutkintoa varten opiskelua.Koulu ei ulkoisesti ollut muuttunut mihinkään. Se vain miten asennoitui olemaan siellä, oli muuttunut todella paljon. Sillä on PALJON merkitystä myös ulkoisiin puitteisiin, että kokeeko opiskeltavan aineen mielekkääksi.

Valokuvailmaisun perusteet -kurssi alkoi sellaisessa luokassa, jossa mulla tapasi olla maantietoa ja biologiaa kera kauhuopettajan. Opettaja kyllä osasi olemuksellaan ja käyttäytymisellään tehdä aineista kamalia ja tunnille menon vaikeaksi. No, meidän kurssin opettaja sanoi taas näin: " Muistakaa, että teillä pitää olla hauskaa tällä kurssilla, sillä tämä on harrastus." :) Opettaja on valokuvaaja, joka on opiskellut Taideteollisessa korkeakoulussa ja tehnyt uransa teatterikuvaajana.

Opettaja esitteli meille noin 100-vuotta sitten valokuvanneen Jacques-Henry Lartiguen ja hänen kuviaan. Hän oli erikoistunut ottamaan kuvia muun muassa hulluttelevasta, taiteelliesta perheestään. Tässä muutamia Lartiguen kuvia:

Mun sydäntä lähellä tietenkin oli koirakuvat :) Ei vais.. hienoja kuvia oli kaikki. Tyypillistä Lartigueta on se, että hän osaa ottaa ns. liikkuvia kuvia. Hänen kuvissaan ihmiset ja eläimet ovat paljon ilmassa ja liikkeessä. 

 Lartiguen taidetta videolla löytyy, jos jotakuta kiinnostaa, muun muassa täältä.

Tykkäsin "kovastipaljon" kurssista, koska se keskittyy estetiikkaan :) Ja tietysti odotan innolla tehtäviä. "Sattumalta" myös oon useamman päivän ottanu osan päivästä tuotekuvia töihin...ei tää kurssi siihenkään ainakaan pahitteeksi ole.

Olipa kerran kännykkä, mutta ei ollut kauaa

Olipa kerran kännykkä. Eikä sitten ollutkaan kauaa :(

Hassua miten johonkin tavaraan kiintyy niin paljon, että sen käytön lopettaminen tuntuu ihan hirvittävältä. Tämä kännykkä, älypuhelin, iPhone on ollut kuitenkin siksi niin rakas, että sain sen hienolta ihmiseltä, entiseltä poikaystävältäni joululahjaksi. En ole varmaan saanut lahjaksi koskaan mitään niin arvokasta, vaikka se olikin käytetty.Muistan itkeneeni sen saadessani.

Sitten hienon ihmisen kanssa elo meni ristiin, kunnes lopulta oli aika jättää yhteydenpitokin. Siitä muutama viikko, niin kännykkäkin meni tuusannuuskaksi. Se jäi auton oven väliin, josta sitten tippui asfaltille. Ja iso itku pääsi! Kävipä myös niin, että koska musta tuntui, että en halua sitä korjauttaa, vaan haluan uuden puhelimen (tosin halvemman sellaisen) uuden ajan kunniaksi, niin tämä  edellä mainittu hieno ihminen halusi kysyessäni ottaa kännykän itselleen, jos vaikka saisi sen pelaamaan.

Tuossa se rikkinäinen kännykkä on piirongin päällä, enkä uskalla koskea siihen. En halua poistaa sieltä yhtäkään tietoani ja lähettää sitä takaisin. Mutta toisaalta haluan. Näinkin konkreettisesti täytyy joskus lopettaa joku aikakausi. Mutta..olin ihan äärettömän kiitollinen kännykästä ja se merkkasi mulle NIIN paljon. Ehkä paljon enemmän kuin osasin kuvitellakaan. Ehkä se päivä tulee, kun uskallan poistaa sieltä tietoni, uskallan muistella kännykkään ja ihmiseen liittyvät muistot, surra surut ja lähettää sen takaisin alkuperäiselle omistajalleen.

Mutta..täytyy muistaa, että vaikka kännykkä meni mäsäksi ja palautuu lähettäjälleen, niin olin ja OLEN lahjan arvoinen :)

Koomista oli myös tuo älypuhelintekstini tuolla aiemmin...näin sitä vaan itsekin oli koukussa parhaimpaan mahdolliseen älypuhelimeen.. ;)

Not alone

                                           Kuva: Pinterest

Who has held the waters in His hands?

Or weighed in scales each grain of sand?

 Who has set the sun into its place?

Or flung the stars wide into space?

We see its only You

We see its only You

Who has called the day to follow night?

Or gave to birds the beauty of flight?

Who has made the leaves turn to green?

Or painted flowers for all to be seen?

And You´re always there for me

You´re grace has lifted me

It´s beauty of Your majesty

I love you king of kings

I thank you Lord of Lords

-Bluetree-

Biisi löytyy täältä

Tuoli yksinäinen

Otin tän kuvan mun vanhempien luona, koska halusin opetella käyttään kameraa. Siinä se jököttää...yksinäinen tuoli. Asetelma herättää paljon ajatuksia. Tulipa vaan tällastakin mieleen:

" Siinä se on kaikkien ihailtavissa, kaikkien kuvattavissa,

kaikkien koskettavissa ja istuttavissa.

Siinä se on, asetelma täydellinen, jota jokainen

tuijottaa toivoen, ollapa samanlainen.

Vaan ei tiedä kukaan kai, että vaikka huomiota sai,

se on kaikille kaukainen, tuo tuoli yksinäinen."

Armoa!

Kävin tänään kahvilassa ystävän kanssa ja mentiin terassille syömään, kun vielä tarkeni (ainakin melkein).

Siellä silmiin osui kiva muistutus, joka sopii vaikka jokaiseen päivään: 

Minä jos kuka tarvin tällaista muistutusta! Itselläni on tapana olla aika armoton itselleni. Siitä ei kuitenkaan ole mitään hyötyä. Myötätunto itseään kohtaan, varsinkin ihmisillä joilla on tapana olla ankaria itselleen, on elinehto.

Älypuhelin, paras ystäväni - me ei osata elää hetkessä

Moni tuttu on jakanut netissä youtubevideota älypuhelimen käytöstä. Videon voi katsella tästä .

Videota katsellessa tulee sellainen olo kuin nykyään älypuhelimesta olisi tullut lähes ihmisen paras ystävä. Toinen ajatus mikä tuli on se, että ihminen missaa paljon hienoja hetkiä, eikä pysty keskittymään hetkessä elämiseen, kun koko ajan joko kuvaa kännykällä, pelaa sillä tai on sosiaalisessa mediassa. Yksi ajatus, joka nousi mieleeni on myös se, että me ei osata vain olla. Koko ajan pitää olla jotain tekemistä. Ei osata odottaa ravintolassa ruokaa eikä kaupassa kassalle pääsyä ilman älypuhelinta. Meistä tulee kärsimättömiä, jos joudumme toimettomaksi. Sitten on vielä se, että on todella epäkohteliasta toisen seurassa koko ajan surffata puhelimella ympäri ämpäri tai pelailla. Jos on toivonut laatuaikaa ystävän, poikaystävän tai puolison kanssa, niin tällä lailla se ei aina tunnu laadulta.

                                          Kuva: weheart.com


Toisaalta moni yksinäinen voi kokea jotenkin yhteyttä toiseen älypuhelimen tai netin kautta. Kaikesta löytyy hyvääkin. Vaikka tietysti yksinäisyys sucks.

Mä en oo mikään moralisti, koska itse omistan älypuhelimen ja joskus toimin samalla tavalla joka kohdassa, joista kirjoitin. Mutta laittaa miettimään tämä. Pitäiskö ihan oikeesti alkaa ELÄMÄÄN ;)

Sisustusidea voi lähteä yhdestä kirpputorilta löytyneestä taulusta

Jos on sellainen sisustaja kuin minä ja muuttaa uuteen kotiin, niin sisustus joko muuttuu säännöllisin väliajoin tai sitten se täsmentyy, kun ymmärtää pikkuhiljaa mitä oikein haluaa. Tietysti tämä kaikki tapahtuu kokeilemalla (joten siihen menee sitten rahaakin). Onneksi kuitenkin tykkään muuttaa sisustusta enemmän muuttamalla pieniä yksityiskohtia kuin esimerkiksi vaihtamalla sohvaa tai sänkyä.

Kesällä löysin Radiokirppikseltä Tampereelta tosi mageen vanhan julisteen, joka oli kehystetty mustin kehyksin. Inspiroidun siitä valtavasti ja nyt se toimii inspiraationa ja ohjenuorana muutoksessa, joka tapahtuu pikkuhiljaa.Kuvaa en saanut taulusta, koska siinä on heijastava lasi, niin kuvanotto kännykkäkameralla on todella haasteellista (mulla ei edes ole vielä oikeeta kameraa). Kuvassa kuitenkin nainen opettaa nuorukaiselle pianon soittoa ja sen nimi on The Rehersal Athena Editions. Kuvan on ottanut Sheila Rock -niminen valokuvataiteilija. Hänen sivunsa ovat tässä: http://www.sheilarock.com/. Erityisesti pidän Archive:sta löytyvistä kuvista.

Tässä kyseisessä mun julisteessa on sellasta fiftarihenkeä. Tää kuva ehkä vois kuvastaa sitä hyvin:

Että tällasta siis suunnitteilla :)

Uusi blogi avattu..

Vanha blogini nimeltä Uskallan unelmoida jäi vähän puolitiehen, joten ajattelin alkaa bloggaamaan uudestaan uudessa vähän laajemassa blogissa.

 Olen menossa tänä syksynä Valokuvailmaisun perusteet -kurssille, joten täällä tulee varmasti ainakin olemaan tuotoksia tuohon kurssiin liittyen. Täällä saattaa olla runoja (omia ja toisten), sisustusinspiraatiota, musaa, mietelauseita ja ties mitä.

Olet tervetullut seuraamaan bloggailujani :)